Hain töihin isäni yritykseen, koska hän sanoi, että heillä on vahva perhe ja että hän huolehtii turvallisuudestani. En aavistanut, mihin tämä johtaisi ja kuinka vaikeaa olisi kysyä yksinkertaista kysymystä palkasta.
Sisällysluettelo
Kuinka jouduin tähän tilanteeseen
Kuukausien työnhaun jälkeen isäni tarjous tuntui minusta todelliselta lahjalta. Hän sanoi tarvitsevansa luotettavaa henkilöä toimistoon, ja minä uskoin häntä. Allekirjoitimme sopimuksen heti. Tunsin oloni mukavaksi. Tunsin oloni turvalliseksi, ja samalla halusin osoittaa, että en vain tarvinnut apua. Ensimmäiset viikot työskentelin ahkerasti, opettelin hänen työmenetelmiään ja yritin sopeutua työyhteisöön, joka oli työskennellyt siellä vuosia.
Kun outoja asioita alkoi tapahtua
Kaikilla muilla oli omat osastonsa ja selkeästi määritellyt tehtävänsä, mutta minä tein kaikkea, mitä tarvittiin. Vastasin puheluihin, kopioin sopimuksia, pakkasin tavaroita ja joskus jäin töihin pimeän tultua. Soittaminen tuntui typerältä. Toistin itselleni koko ajan, että tämä on perhe ja että haluan hänen olevan ylpeä minusta. Mutta mitä enemmän yritin, sitä enemmän minusta tuntui, että hän piti sitä itsestäänselvyytenä.
Yllättävä reaktio
Kun ensimmäinen palkkapäivä lähestyi, kysyin huolettomasti, milloin hän lähettäisi sen minulle. Sillä hetkellä hän katsoi minua ikään kuin olisin halunnut loukata häntä. Hän sanoi, että perheenjäsenet auttavat toisiaan ja että minun pitäisi ymmärtää, etten tee tätä rahan vuoksi. En tiennyt, olinko kuullut oikein. Muistutin häntä, että meillä on allekirjoitettu sopimus. Hän vain heilutti kättään ja sanoi, että tällaisista asioista ei keskustella perheessä. Seisoin siinä ja tunsin, kuinka kaikki optimismi, jolla olin tähän ryhtynyt, haihtui.
Kun kumppani puuttui asiaan
Sinä iltana kerroin asiasta kumppanilleni. Odotin, että hän ei puuttuisi asiaan, mutta hän päinvastoin puolusti minua. Hän sanoi avoimesti isälleni, että sopimus ei ole pelkkä koriste, vaan velvollisuus maksaa työntekijöille. Isäni pysyi ilmeettömänä, mutta lopulta hän joutui perääntymään. Hän lähetti maksun. Mutta hän teki sen niin, että se tuli selväksi. Siinä ei ollut tippaakaan kunnioitusta. Siinä hetkessä tajusin, etten pysyisi siellä kauan.
Viimeinen luku
Koeajan aikana minun ei tarvinnut perustella mitään, joten en viivytellyt. Jätin irtisanoutumislomakkeen jo seuraavalla viikolla. Kun annoin sen hänelle, hän vain nyökkäsi hiljaa. Hän ei kysynyt syytä. Eikä hänen tarvinnut kysyä. Hän tiesi jo vastauksen. Ja minä ymmärsin, että joskus vaikeinta ei ole lähteä työstä, vaan luopua ajatuksesta, että perhe käyttäytyy automaattisesti oikeudenmukaisesti.
