Scientific Reports -lehdessä julkaistu tutkimus olettaa, että neandertalilaiset eivät kuolleet sukupuuttoon kilpailun tai äärimmäisten ilmastonmuutosten vuoksi, vaan asteittaisen geneettisen sekoittumisen seurauksena Homo sapiensin kanssa. Tämän mallin mukaan heidän identiteettinsä katosi vähitellen populaatioistamme, mutta osa heidän sukupuustaan säilyi meissä.
Sisällysluettelo
Vuosien ajan on oletettu, että neandertalilaiset kuolivat sukupuuttoon äkillisesti joko meidän ilmestymisemme tai ankarien ilmasto-olosuhteiden vuoksi. Uudet tiedot kuitenkin muuttavat tätä näkemystä. Matemaattinen malli olettaa, että heitä ei tuhottu, vaan pikemminkin assimiloitiin, kun he jatkuvasti risteytyivät suurempien Homo sapiens -ryhmien kanssa. Tämä ajatus on provosoiva, koska se muuttaa käsitystämme sukupuutosta ja tekee meistä jossain määrin sellaisten ihmisten jälkeläisiä, joiden olemassaolosta emme edes epäilleet.
Salaisuus, joka näytti unohtuneen
Klassiset selitykset olettivat kahta skenaariota: suoraa kilpailua tai ekologista romahdusta. Ensimmäisessä tapauksessa Homo sapiensilla olisi ollut teknologinen, sosiaalinen tai kognitiivinen etu. Toisessa tapauksessa neandertalilaiset olisivat joutuneet nopean ilmastonmuutoksen uhreiksi, mikä olisi johtanut heidän populaatioidensa pirstoutumiseen.
Viimeisin tutkimus tarjoaa toisen mahdollisuuden: kumpikaan näistä olosuhteista ei ole välttämätön selittämään heidän sukupuuttoaan. Kirjoittajat olettavat, että riittää, kun tarkastellaan, kuinka kaksi erikokoista populaatiota ovat vuorovaikutuksessa ja risteytyvät toistuvasti ajan mittaan. Avain ratkaisuun löytyy demografisista yhteyksistä.
Ennemmin sekoitus kuin korvaaminen
Malli osoittaa, että Afrikasta muuttaneet Homo sapiens -ryhmät olivat huomattavasti lukuisampia kuin Euraasiassa asuneet neandertalilaiset. Aina kun nämä kaksi populaatiota kohtasivat, tapahtui geneettistä vaihtoa, mutta niiden lukumääräero johti neandertalilaisten osuuden asteittaiseen vähenemiseen.
Yksittäisen tapahtuman kuvaamisen sijaan tutkijat kuvaavat ”jatkuvaa geenivirtaa”: lukuisia pieniä aaltoja, jotka toistuvat tuhansien vuosien ajan. Metafora on yksinkertainen: lasi vettä, joka kaadetaan hitaasti ja toistuvasti paljon suurempaan meriin . Lopulta jäljet ovat lähes huomaamattomia, vaikka suoraa tuhoa ei ole tapahtunut.
Kun genetiikka kohtaa arkeologian
Malli ennustaa, että tämä prosessi olisi kestänyt 10 000–30 000 vuotta, mikä vastaa kahden lajin rinnakkaiseloaikaa Euraasiassa. Tämä selittää myös, miksi nykyihmisillä, jotka ovat peräisin Euraasiasta, on 1–2 % neandertalilaisten DNA:ta.
Tämä ei sulje pois täysin tekijöitä kuten kilpailu tai sää, mutta osoittaa, että ne eivät ole ratkaisevassa asemassa lopputuloksen selittämisessä. Lisäksi mallin yksinkertaisuus on sen etu: se on itsessään riittävä.
Katoaminen vai sulautuminen?
Jos hyväksytään tällainen tulkinta, sana ”sukupuutto” menettää merkityksensä. Neandertalilaiset lakkaavat olemasta erillisenä populaationa, mutta eivät biologisena perintönä. Heidän sukupuuttoonsa liittyy piilevä jatkuvuus, hiljainen siirtyminen suuremman lajin sisällä.
Tässä yhteydessä evoluution historia muistuttaa enemmän hidasta sulautumista kuin väkivaltaista korvaamista. Ja tämä johtaa yllättävään johtopäätökseen: kun katsomme omaa DNA:tamme, näemme siinä edelleen fragmentteja, jotka heijastavat menneisyyttä.
