6 kasvatusvirhettä, jotka myöhemmin aiheuttavat ahdistusta lapsissa

Lapset eivät herää ahdistuneina ilman syytä. Usein ahdistus juurtuu hiljaa kotiin, ruokkina pienet tavat, jotka tällä hetkellä tuntuvat rakkauden osoituksilta.

Lapsi hieroo vatsaansa ja sanoo, että se sattuu. Vanhempi kumartuu, tarkistaa, laskee ja laatii jo luonnosta kirjeestä opettajalle oikeinkirjoitustestistä.

Tässä on sekä myötätuntoa että nopeutta. On myös säännönmukaisuus: korjata, tasoittaa, pelastaa. Koti kuhisee hyviä aikomuksia ja jännitystä – outo duetto, joka kuulostaa huolenpidosta, mutta kuulostaa myös ahdistuksesta.

Koira lyö häntää tuolilla. Kenkä katoaa. Sähköposti lähetetään. Vatsakipu laantuu. Oppitunti jää mieleen syvemmin kuin oikeinkirjoitus.

Hiljaiset huolen siemenet kotona

Ensimmäinen siemen on pelastuksen refleksi. Kun lapsi horjuu, ryntäämme apuun. Tuomme unohdetun lounaan, kirjoitamme uudelleen kiusallisen tekstin, yritämme palauttaa rauhan ennen kuin kukaan ehtii huokaista. Se tuo helpotusta, mutta opettaa vaikean oppitunnin: epämukavuus on vaarallista.

Kuvittele yhdeksänvuotias Maya, joka on jäänyt jähmettyneenä katsomaan jalkapallojoukkueen katselua, kun hänet on määritelty vanhempien lasten ryhmään. Hänen äitinsä pyytää sydän sykkien valmentajaa siirtämään hänet turvallisempaan ryhmään. Maya rentoutuu. Ilta näyttää pelastuneen. Kuukautta myöhemmin Maya kieltäytyy uudesta taidekurssista samasta syystä. Kuvio kasvattaa jalkoja ja kävelee ympäri taloa.

Toinen lähde on katastrofeista puhuminen. Kehotamme lapsia kiinnittämään turvavyöt kertomalla jokaisesta ukkospilvestä – uutisten pauhusta, toistuvista varoituksista ja aikuisten huolesta, joka tihkuu ovien alta. Lapset lukevat hermojärjestelmää erinomaisesti. He eivät tarvitse sanoja ymmärtääkseen, että maailma laulaa ”uhkaa”. Niin heidän ruumiinsa oppivat laulamaan mukana.

Mitä tehdä, jos ahdistus ilmenee?

Korvaa pelastus valmennuksella. Rakenna lapsen kanssa pieni ”rohkeuden tikkaat” – askel askeleelta kohti sitä, mikä häntä pelottaa. Aseta tavoite, jaa se pieniksi askeliksi ja harjoittele lyhyitä ponnistuksia, joiden välillä on lepoa. Palkitse ponnistelut, älä tulosta. Tavoitteena ei ole päästä eroon stressistä, vaan kasvattaa lihaksia, jotka sitä kantavat.

Meillä kaikilla on ollut tilanteita, joissa ennen nukkumaanmenoa on pitkännyt, kengät ovat kadonneet ja kaikki ovat tunteneet ahdistusta rinnassaan. Laske lämpötilaa: yksi hidas hengähdys yhdessä, yksi selkeä valinta, yksi rauhallinen ehdotus. Säännöt on oltava tiukkoja, myötätunto lämmin, vauhti hitaampi kuin adrenaliinisi vaatii. Ollaan rehellisiä: kukaan ei tee tätä joka päivä.

Puhu rohkeudesta kuin taidosta, jota te molemmat harjoittelette. Ja sitten harjoittakaa sitä viiden minuutin toistojen avulla.

”Turvallisuus ei saavuteta poistamalla stressi kokonaan. Se saavutetaan ymmärtämällä, että ‘stressi’ ja ”minä selviän” voivat olla samassa ruumiissa.”

• Kaiken pelastaminen: kaikkien epätasaisuuksien poistaminen tai ehkäiseminen.
• Keskustelut katastrofeista: jatkuva huolestuneisuus, synkkä sävy.
• Epävakaat rajoitukset: säännöt, jotka muuttuvat mielialasi mukaan.
• Ehdollinen kehuminen: rakkaus, joka liittyy arvioihin ja voittoihin, ei ponnisteluihin.
• Aikavaraus: ei tyhjiä paikkoja, maksimaalinen tuottavuus.
• Tunteiden sivuuttaminen: ”Kaikki on hyvin” sen sijaan, että sanoisit ”Ymmärrän, että tämä on vaikeaa”.

Pehmeämpi näkemys rohkeudesta

Ahdistuneet lapset eivät ole heikkoja; he ovat vain herkkiä. Herkkä tutka voi olla todellinen lahja meluisissa huoneissa, epäjärjestyksellisissä tiimeissä, muutoksien täyttämässä tulevaisuudessa. Salaisuus on opettaa tämä tutka etsimään tukea ja mahdollisuuksia, ei vain vaaroja ja ulospääsyjä.

Aloita sanamuodoista. ”Tämä on vaikeaa, ja me voimme tehdä siitä vaikeaa.” Kysy, miltä yksi pieni askel näyttää tänään – ei teoriassa, vaan lenkkareissa, käytävillä, kättelyissä. Pidä palautumisaikaa osana harjoittelua, kuten urheilijat, jotka nukkuvat yhtä ahkerasti kuin juoksevat lyhyitä matkoja.

Täällä tapahtuu hiljainen kulttuurinen muutos: vähemmän kommentteja, selkeämmät rajat, enemmän harjoittelua, jotta voi tuntea olonsa hieman epämukavaksi ilman, että jää yksin. Lapset omaksuvat hermoston. Kun muutumme paniikkia aiheuttavasta ohjaajaksi, he omaksuvat vakauden. Kun annamme heidän epäröidä ja pysyä lähellä, he omaksuvat uskomme.

USEIN KYSYTYT KYSYMYKSET :

• Kuinka ymmärtää, onko tämä huoli tai ahdistus normaalia? Kiinnitä huomiota kestoon, häiriöihin ja poikkeamiin. Jos huoli jatkuu viikkoja, häiritsee unta, opiskelua tai leikkimistä ja lapsesi alkaa välttää elämää tunteakseen olonsa turvalliseksi, on syytä selvittää tilanne tarkemmin.
• Voiko stressi vahvistaa lapsen stressiä? Vain jos toimenpiteet ovat liian mittavia. Pienet, harkitut toimenpiteet yhdistettynä tukeen antavat ymmärtää: ”Minä selviän”. Pelko katoaa, kun keho omaksuu uuden tiedon sopivalla vauhdilla.
• Mitä sanoa paniikin hetkellä? Puhu lyhyesti ja selkeästi: ”Olen täällä. Kehosi on levoton, mutta olet turvassa. Hengitä kerran, ja otamme ensimmäisen pienen askeleen.” Jätä ongelmien ratkaiseminen siihen asti, kun myrsky on laantunut.
• Sääntöni muuttuvat, koska olen väsynyt. Onko pysyvyys todella mahdollista? Täydellisyys ei ole tavoite. Valitse kaksi ehdottomia sääntöä ja noudata niitä huolellisesti. Korjaa itsesi huonoina päivinä: ”Olin äreä. Sääntö pysyy voimassa, ja työskentelen äänensävyni parissa.” Kun korjaat lapsia, he rauhoittuvat nopeasti.
• Kuinka vähentää suunnitelmien ylikuormitusta menettämättä mahdollisuuksia? Valitse vähemmän asioita, mutta vakavampia. Varaa yksi rauhallinen ilta viikossa. Vapaa-aika ei ole menetettyä aikaa, vaan maaperä, jolla kasvaa itseluottamus ja luovuus.